Saat, mitä ansaitset

Onko eriarvoisuus ongelma, jos erot perustuvat yksilöiden omiin saavutuksiin? 

Meritokratia tarkoittaa yhteiskuntaa, jossa ihmisen asema määräytyy hänen taitojensa ja saavutustensa eli meriittiensä mukaan. Nykypäivänä meritokratia nähdään usein tasa-arvoisen ihanneyhteiskunnan mallina, jota kohti meidän tulisi poliitikan eri osa-alueilla pyrkiä.

Ajatus siitä, että yksilön menestys perustuisi hänen omiin kykyihinsä ja sinnikkyyteensä – esimerkiksi syntyperän, ihonvärin tai sukupuolen sijaan – tuntuu intuitiivisesti oikeudenmukaiselta.

Lisäksi yhteiskunnan turvallisen ja tehokkaan toiminnan takaamiseksi on toki järkevää valita ihmiset tehtäviinsä pätevyyden perusteella. Lääkärin vastaanotolla tai linja-auton kyydissä istuessa useimmat meistä haluavat luottaa siihen, että keuhkojamme kuunteleva tai bussin rattia kääntelevä kaveri on pätevä tekemään työnsä. 

Monelle voikin tulla yllätyksenä, että meritokratian käsitteen 1950-luvulla kehitellyt brittiläinen sosiologi Michael Young näki meritokratian utopian sijaan uhkaavana dystopiana. Eikä hän ole ajatustensa kanssa yksin. Vuosien satossa useat tutkijat ja yhteiskunnalliset ajattelijat ovat tuoneet esiin meritokraattisen mallin varjopuolia.

Viime aikoina meritokratian kärkkäimpiin kriitikkoihin on kuulunut yhdysvaltalainen filosofi Michael J. Sandel. Hänen tuorein kirjansa The Tyranny of Merit: What’s Become of the Common Good? on omistettu aiheelle. Sandelin mukaan meritokraattisen ajattelutavan voittokulkua ei voida pitää yksioikoisen positiivisena asiana – ainakaan oikeudenmukaisuuden tai yhteiskunnallisen kehityksen näkökulmasta.

Meritokratian oikeudenmukaisuus

Miten ihmisten palkitseminen heidän meriittiensä perusteella voisi olla epäoikeudenmukaista? Monesta voi tuntua itsestään selvältä, että yhteiskunta, joka arvioi ihmisiä heidän kykyjensä ja osaamisensa pohjalta on oikeudenmukaisempi kuin yhteiskunta, jossa ihmisen perhetausta, sukupuoli tai ihonväri määräävät hänen elämänsä kulkua.

Tämä näkökulma jättää kuitenkin huomioimatta kolme oleellista seikkaa. 

Ensinnäkin meritokraattisen ihanteen toteutuminen edellyttäisi yhteiskuntaa, jossa kaikilla on aidosti yhtäläiset mahdollisuudet meriittien saavuttamiseen – yhteiskuntaa, jossa sosiaaliset tekijät, kuten perhetausta tai kulttuurin sukupuoliroolit, eivät millään tavalla ohjaisi tai rajoittaisi urahaaveita, opinpolkuja tai muita mahdollisuuksia. Sandel korostaa, että tästä utopiasta ollaan esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa vielä kovin kaukana.

Pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden tilannetta voidaan pitää parempana ainakin perheen taloudellisen tilanteen vaikutusten osalta. Työ on kuitenkin meilläkin vielä pahasti kesken, ja esimerkiksi perhetaustan taloudellisten ja sosiokulttuuristen vaikutusten täydellinen eliminointi voi olla likimain mahdotonta (ellemme sitten halua luopua perheistä kokonaan ja siirtyä jonkinlaiseen kommuunielämään). Tämä kritiikki ei toki liity meritokratian ihanteeseen sinänsä, vaan sen käytännön toteutuksen haasteisiin. 

Suoremmin meritokraattisen malliin itseensä liittyvä ongelma on se, että on kyseenalaista, ovatko yksilön meriitit lopulta yhtään sen enempää hänen “omaa ansiotaan” kuin hänen syntyperänsä, sukupuolensa tai ihonvärinsä on.

Ajatellaanpa vaikka arvostetun sinfoniaorkesterin viulistia. On selvää, ettei yksilö kykene vaikuttamaan siihen, syntyykö hän perheeseen, joka kannustetaan soittoharrastuksen aloittamiseen ja kyetään kustantamaan ensimmäisten soitinten hankinta.

Helposti kuitenkin unohtuu, että sama pätee myös yksilöllisiin ominaisuuksiin eli tässä tapauksessa etenkin musikaalisuuteen ja harjoittelumotivaatioon. Musikaalisuus, motivaatio soittamisen pariin ja sinnikkyys kehittyvät kaikkien muiden ominaisuuksiemme tapaan geeniperimän ja kasvuympäristön välisessä vuorovaikutuksessa. Emmekä tietenkään voi itse valita geenejämme yhtään sen enempää kuin voimme vaikuttaa siihen, millaiseen ympäristöön synnymme. 

Tästä näkökulmasta kykymme ovat siis monimutkaisen arpapelin tulos. Eikä tämä seikka muutu, vaikka rakentaisimme maailman, jossa kaikki eläisivät syntymästään lähtien täsmälleen samanlaisessa ympäristössä ja kokisivat täsmälleen samat asiat. Tällaisessakin yhteiskunnassa jotkut olisivat musikaalisesti lahjakkaampia ja motivoituneempia harjoittelemaan kuin toiset, erot vain perustuisivat puhtaasti geneettisiin tekijöihin.

Kolmas haaste ajatukselle meritokratian ylivoimaisesta oikeudenmukaisuudesta on se, että myös eri taitoihin liittyvä arvostus määräytyy jokseenkin mielivaltaisesti. Se, mitkä ominaisuudet nähdään meriitteinä, on hyvin kulttuurisidonnaista.

Havainnollistavana esimerkkinä Sandel mainitsee NBA:n huippukoripalloilijat, jotka niittävät nykypäivän Yhdysvalloissa mainetta ja mammonaa, mutta joiden kyvyille ei välttämättä olisi osattu antaa paljoakaan arvoa renesanssiajan Euroopassa. (Vastaavasti on helppo keksiä lukuisia ympäristöjä, joissa yhdysvaltalaisen filosofin osaamiselle ja taidoille voisi olla melko heikonlaisesti tilausta.)

Tämä ailahtelevuus lisää meritokraattiseen arvontaan vielä yhden kierroksen lisää. Ei riitä, että saavutat tietyt taidot syntymällä oikeaan kasvuympäristöön oikeilla geeneillä varustettuna – on myös tärkeää syntyä kulttuuriin, joka osaa arvostaa taitojasi. Tietyt meriitit voivat kyllä kertoa soveltuvuudesta johonkin nimenomaiseen tehtävään, mutta universaaliksi ihmisarvon mittapuuksi ne sopivat aivan yhtä huonosti kuin syntyperä tai sukupuolikin.

Meritokratian perusarvojen kyseenalaistaminen tähän tapaan voi tuntua arkielämälle vieraalta ja äärimmilleen vietynä jopa vahingolliselta. Ainakin itsestäni tuntuisi kohtuuttomalta kieltää ihmisiä tuntemasta ylpeyttä lahjoistaan tai tekemästään työstä.  Lisäksi elämän sattumanvaraisuuden jatkuva korostaminen voi lietsoa apaattista tunnetta siitä, ettei omalla toiminnalla ole mitään merkitystä. Jonkinlaista uskoa yksilön mahdollisuuksiin vaikuttaa omaan elämäänsä ja vastuuseen omasta toiminnastaan voi pitää hyvinvointiamme tukevana ja yhteiskuntaamme koossa pitävänä voimana.

Samaan aikaan on kuitenkin hyvä havaita, että myös yltiömeritokraattiseen ajatteluun liittyy yhteiskunnan kehityksen kannalta haitallisia piirteitä.

Osattomuus meritokratiassa

Ylikorostuneen meritokraattinen ajattelu voi johtaa lohduttomiin tilanteisiin niin yksilön kuin koko yhteiskunnankin kannalta. Sandelin mukaan ongelman ytimessä on kaksi toisiinsa linkittyvää ilmiötä: meritokraattisen eliitin kasvava ylimielisyys ja sen ulkopuolelle jäävän kansanosan katkeruus.

Poliittisessa retoriikassa ja arkikeskusteluissa meritokratia muuttuu usein tulevaisuudessa siintävästä tavoiteesta saavutetuksi asiantilaksi. Etenkin Yhdysvalloissa korostetaan usein sitä, kuinka kuka tahansa omilla ansioillaan nousta ryysyistä rikkauksiin ja toteuttaa amerikkalaista unelmaa. Tilastot sosiaalisen liikkuvuuden heikentymisestä ja perhetaustan huomattavasta vaikutuksesta yksilön elämänkulkuun eivät estä ihmisiä sisäistämästä tarinaa ”mahdollisuuksien maasta”.

Euroopassa tilanne on hieman erilainen. Sandelin siteeraamien tilastojen ja mielipidetutkimusten mukaan edellytykset sosiaaliselle liikkuvuudelle ovat useissa Euroopan maissa paremmat kuin Yhdysvalloissa, ja toisaalta eurooppalaiset suhtautuvat kriittisemmin ajatukseen siitä, että jokainen on oman onnensa seppä. Tämänhenkistä ajattelua voi silti löytää myös Euroopasta ja koto-Suomesta.

Usko siihen, että korkeakoulutetut, hyvätuloiset ja sosiaalisesti vaikutusvaltaisessa asemassa toimivat henkilöt ovat ansainneet asemansa kovalla työllään on heidän omasta näkökulmastaan voimaannuttavaa. Ajatus on sinänsä täysin ymmärrettävä, onhan esimerkiksi lääkärin, asianajajan tai yritysjohtajan pesti usein kovan työn takana. Sandel näkee kuitenkin tällaisen ajattelun riskinä sen, että vahva kokemus oman aseman oikeutuksesta voi vähentää solidaarisuutta muita kohtaan.

Jos uskoo elävänsä yhteiskunnassa, jossa kunkin ihmisen asema määrittyy heidän omien taitojensa ja yritteliäisyytensä perusteella, voi olla vaikea kokea kovin suurta empatiaa niitä kohtaan, jotka ovat heikommassa asemassa – ovathan hekin saaneet täsmälleen sen, mitä ansaitsevatkin. Tällainen ajattelu voi johtaa piittaamattomaan elitismiin. Yhteiskunnassa vallitsevat eriarvoisuus ei enää olekaan mikään ongelma.

Sandelin mukaan meritokraattisen eliitin ulkopuolelle jäävien asema ei monessakaan mielessä eroa syntyperään korostavien yhteiskuntajärjestelmien alaluokasta. Hän kuitenkin korostaa, että psykologisesta näkökulmasta meritokratia voi kuitenkin olla näille ihmisille jopa entisaikojen sääty-yhteiskuntaa julmempi järjestelmä. Taloudellisen puutteen lisäksi he joutuvat elämään sen ajatuksen kanssa, että heidän osattomuutensa on heidän omaa syytään ja ettei ympäröivä yhteiskunta anna heidän taidoilleen arvoa.

Sandel ei väheksy puhtaasti köyhyyteen liittyviä ongelmia. Hänen mukaansa taloudellisten tarpeiden tyydyttäminen ei kuitenkaan yksinään riitä. Vähintään yhtä tärkeää on, että ihmiselle syntyy kokemus sosiaalisesta hyväksynnästä – tunne siitä, että hänen panostaan arvostetaan. Meritokraattisessa (tai sellaisena itseään pitävässä) yhteiskunnassa tämä on kuitenkin mahdollista vain niille, jotka ovat edellä kuvatussa arvonnassa keränneet itselleen oikeat meriitit.

Sandel näkee tämän asetelman aiheuttaman katkeruuden selittävän osaltaan myös länsimaissa nähtyjä poliittisia mullistuksia, kuten Iso-Britannian eroa Euroopan unionista ja Donald Trumpin valintaa Yhdysvaltain presidentiksi.

Koulutus tienä pelastukseen

Taloudellisesta eriarvoisuudesta ja osattomuudesta puhuttaessa yleisimpiin ratkaisuehdotuksiin kuuluvat sosiaalituet ja koulutus. Sandelin mukaan näitä painottava poliittinen retoriikka ei kuitenkaan nykymuodossaan riitä vastaamaan edellä kuvattuun ongelmaan. Hän painottaa, etteivät sosiaalituet yksinään tuo kellekään kokemusta siitä, että hänellä on jokin mielekäs rooli yhteisössään ja että hänen panostaan arvostetaan.

Koulutuksen osalta tilanne on hieman mutkikkaampi. Koulutus on kiistatta voimavara niin yksilölle kuin yhteiskunnallekin. Koulutuspuhe muuttuu kuitenkin ongelmalliseksi siinä vaiheessa, kun arvoa osataan antaa vain tietynlaiselle koulutukselle ja sitä tarjotaan yksinään ratkaisuksi eriarvoisuuteen.

Yhdysvalloissa tämä ilmenee siten, että neljän vuoden mittaisesta korkeakoulututkinnosta on kehittymässä säällisen elintason ja sosiaalisen arvostuksen edellytys, vaikka se on käytännössä monen saavuttamattomissa. Tällaisessa kontekstissa yksilön omia meriittejä ja koulutuksen kautta tapahtuvaa nousua korostava puhe voi tuntua eliitin ulkopuolelle jäävistä avoimen loukkaavalta. Tilanne, jossa kohtuullinen elintaso ja arvostettu rooli yhteiskunnassa on tarjolla vain sille valitulle joukolle, joka onnistuu saamaan opiskelupaikan oikeanlaisesta korkeakoulusta, on Sandelin mielestä jo itsessään ongelmallinen – riippumatta siitä, millä perusteella nämä paikat jaetaan.

Suomen tilanne eroaa tässäkin asiassa monella tapaa Yhdysvalloista (onneksi). Silti myös meillä voi ajoittain havaita ammatillisen koulutuksen väheksyntää ja armotonta tutkintokeskeisyyttä.

Klassinen esimerkki tästä on se, että akateemisen tutkinnon puute voi johtaa kansanedustajan tai ministerin pätevyyden kyseenalaistamiseen julkisuudessa, vaikka hänellä olisi muuta koulutusta ja vuosien kokemus yhteiskunnallisesta toiminnasta. Ajatus siitä, että kansaa edustamaan voisi pätevöityä vain maisterin tai kandidaatin papereilla tuntuu erikoiselta – etenkin, kun enemmistöllä Suomen väestöstä ei ole yliopistotutkintoa.

Mitä vaihtoehtoja meillä on?

Vaihtoehtojen hakeminen meritokratialle ei tarkoita sitä, että meidän pitäisi lakata arvostamasta koulutusta tai sinnikkään harjoittelun tuloksena huippuunsa hioutuneita taitoja.

Sandelin mukaan meidän tulisi kuitenkin pyrkiä kehittämään ajatteluamme suuntaan, jossa antaisimme tasapuolisemmin arvoa erilaisille taidoille ja monenlaiselle ympäröivän yhteisön hyvinvointia edesauttavalle toiminnalle hierarkioiden rakentelun sijaan.

Tällaiset toteamukset saattavat helposti kuulostaa tyhjiltä korulauseilta tai naiivilta haaveilulta, mutta asennemuutosta voidaan tukea konkreettisilla rakenteellisilla muutoksilla politiikan saralla. 

Esimerkiksi koulutuspolitiikassa olisi Sandelin mielestä syytä panostaa monimutoisesti erilaisiin kouluttautumismahdollisuuksiin. Tämä voisi tarkoittaa muun muassa riittävien resurssien ja opetuksen korkean laadun turvaamista ammatillisen koulutuksen puolella – aihe, josta on Suomessakin ollut viime vuosina paljon huolta.

Sandelin ydinteesi on, että yksilökeskeisen, kunkin henkilökohtaisiin meriitteihin keskittyvän ajattelun sijaan meidän tulisi nähdä itsemme osana suurempaa yhteisöä. Kun tunnistaa oman riippuvaisuutensa toisista, voi myös havahtua uudella tavalla arvostamaan heidän panostansa yhteisön hyväksi.

Monissa maissa koronapandemia johti juuri tämänkaltaiseen kiitollisuuteen kriittisten alojen työntekijöitä kohtaan. Samalla viruksen äkillinen ilmaantuminen arkeemme on muistuttanut meitä elämän sattumanvaraisuudesta. Ehkä nämä opetukset pysyvät joidenkin mielessä vielä tovin epidemian jälkeenkin.

Lähteet

Frith, D. (22.9.2017). Our illusory sense of agency has a deeply important social purpose. Aeon. https://aeon.co/ideas/our-illusory-sense-of-agency-has-a-deeply-important-social-purpose

Leppä, A. (25.3.2021). Miksi apaattiset uuninpankkopojat raivostuttavat keskiluokkaa? Yle. https://yle.fi/uutiset/3-11820128

Puttonen, M. (12.7.2017). Köyhyys periytyy, mutta noidankehän voi särkeä: Tutkijat selvittivät, miten lapsuuden vaikeista oloista voi nousta. Helsingin Sanomat. https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005287670.html

Sandel, M. J. (2020). The tyranny of merit: What's become of the common good? Farrar, Straus and Giroux.

Sannikka, M. (9.3.2021). Amis on kriisissä. Yle. https://yle.fi/uutiset/18-208667

Suomen virallinen tilasto (2019). Väestön koulutusrakenne. [Verkkojulkaisu]. Tilastokeskus. http://www.stat.fi/til/vkour/2019/vkour_2019_2020-11-05_tie_001_fi.html

Welzel, C., & Inglehart, R. (2010). Agency, values, and well-being: A human development model. Social Indicators Research, 97(1), 43–63. https://doi.org/10.1007/s11205-009-9557-z

Young, M. (1958). The rise of meritocracy 1870–2033: An essay on education and society. Thames and Hudson.

Young, M. (29.6.2001). Down with meritocracy. The Quardian. https://www.theguardian.com/politics/2001/jun/29/comment