Ei laadulla korvata määrii: Miten tutkia ihmistä ja yhteiskuntaa?
Yhteiskuntatieteiden tutkimusmenetelmien objektiivisuus ja luotettavuus herättävät aika ajoin keskuskustelua. Millaisilla metodeilla yhteiskunnallisia ilmiöitä olisi järkevintä tarkastella?
Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa käytetyt menetelmät voidaan karkeasti ottaen jakaa kvantitatiivisiin eli määrällisiin menetelmiin ja kvalitatiivisiin eli laadullisiin menetelmiin.
Määrällisillä menetelmillä saadaan numeroiden muodossa olevaa tietoa: prosenttilukuja, keskiarvoja, korrelaatiokertoimia ja niin edelleen. Esimerkiksi suomalaisten suhtautumista asevelvollisuuteen voitaisiin tutkia kyselylomakkeella, jossa vastaajat valitsisivat kantansa ennaltamäärätyistä vaihtoehdoista ja tuloksissa raportoitaisiin kunkin vaihtoehdon suosio prosentteina.
Sitä, missä määrin rajatulta vastaajajoukolta saadut luvut heijastelevat koko kansan näkemyksiä, voidaan arvioida tilastotieteen keinoin. Uutisjutuissa tutkimuksen pohjalta tehtyihin yleistysten (epä)varmuutta kuvataan usein virhemarginaaleilla.
Laadullisessa tutkimuksessa tutkimuksia ei yritetä tiivistää yksittäisiksi luvuiksi, vaan tavoitteena on ymmärrys tutkimuskohteen laadusta, ominaisuuksista tai merkityksestä. Käytännössä tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että suhtautumista asevelvollisuuteen tutkittaisiinkin avoimilla kysymyksillä. Ihmisiä pyydettäisiin kertomaan omin sanoin, mitä mieltä he ovat asevelvollisuudesta ja miksi he näin ajattelevat.
Kumpi olisi parempi tapa tutkia suomalaisten mielipiteitä asevelvollisuuteen liittyen? Tuottaisiko jompikumpi objektiivisempaa, vähemmän tutkijan omista tulkinnoista ja ideologiasta riippuvaista tietoa?
Määrälliset menetelmät ovat tuttuja vakaista ja varmoista luonnontieteistä, kun taas laadulliset menetelmät kuulostavat ainakin allekirjoittaneesta epäilyttävästi humanismilta. Tältä pohjalta voisi varmaan jo vetää omat johtopäätöksensä. Taannoinen Helsingin Sanomien pääkirjoitus ja sitä seurannut jälkilainehdinta ovat kuitenkin vielä sen verran tuoreessa muistissa, että tuntui viisaalta keskustella ensin aiheesta eri tutkimusmenetelmiin perehtyneiden asiantuntijoiden kanssa.
Keskimääräisen ihmisen etsimistä ja käsitteiden kääntämistä numeroiksi
Leidenin yliopiston apulaisprofessori Ralph Rippellä on kattava kokemus määrällisten menetelmien ja tilastotieteen soveltamisesta kasvatustieteiden ja psykologian aloilla. Hän näkee määrällisen tutkimuksen ja tilastollisten menetelmien selkeimpänä etuna sen, että niillä voidaan testata omien havaintojen yleistettävyyttä.
Terapeutti voi työssään havaita, että jokin tietty kasvatustapa näyttäisi vaikuttavan vanhemman ja lapsen väliseen vuorovaikutukseen positiivisesti. Yksittäiset havainnot eivät kuitenkaan kerro vielä mitään, sillä kyseessä voi olla puhdas sattuma.
”Tilastolliset menetelmät auttavat meitä löytämään systemaattisia mekanismeja epävarmojen havaintojemme seasta.”
Toinen määrällisen tutkimuksen vahvuus on se, että aineiston perusteella voidaan laatia tilastollisia ennusteita siitä, miten asiat tulevat kehittymään tulevaisuudessa.
Tutkimusten perusteella laadittu tilastollinen malli voi esimerkiksi kertoa, että tietyt piirteet vanhemman ja lapsen välisessä vuorovaikutuksessa lisäävät huomattavasti riskiä siihen, että lapsella ilmenee myöhemmin psyykkisiä ongelmia. Tämän tiedon pohjalta perheille voidaan tarjota kohdennettua apua jo ennen kuin varsinaista oireilua ilmenee.
Rippen mukaan määrällisen tutkimuksen soveltamiseen yhteiskunnallisessa päätöksenteossa liittyy kuitenkin myös haasteensa. Määrällisessä tutkimuksessa keskitytään usein keskiarvoihin – miten X keskimäärin vaikuttaa Y:hyn, jos ajatellaan koko kiinnostuksen kohteena olevaa joukkoa, vaikkapa kaikkia Suomessa asuvia lapsiperheitä. Tämä johtaa asiantuntijat ja viranomaiset usein keskittymää nimenomaan keskiarvoihin, ”keskimääräiseen perheeseen”.
Tällaista keskimääräistä tapausta ei kuitenkaan välttämättä todellisuudessa lyödy mistään. Sen sijaan perheet voivat jakaantua osaryhmiin, jotka eroavat toisistaan siinä, miten X ja Y ovat yhteydessä toisiinsa. Esimerkiksi tietyn perheille suunnatun tukimuodon hyödyt voivat riippua asuinalueesta, perheen taloudellisesta tilanteesta, vanhempien koulutusasteesta ja monesta muusta taustekijästä.
Jos päätöksenteossa keskitytään vain siihen, miltä vaikutukset näyttävät keskimäärin, voidaan pahimmillaan päätyä ratkaisuihin, jotka eivät todellisuudessa ole kenenkään kannalta toimivia.
Rippe korostaakin laadullisten menetelmien ja yksilötason tarkastelun roolia tutkimustulosten tulkinnassa.
”Jos haluaa todella ymmärtää laskemiensa keskiarvojen ja korrelaatioiden merkityksen, on äärimmäisen tärkeää tutkia, keitä ovat ne yksilöt, joista nämä luvut muodostuvat. Kyse ei ole vain luvuista, vaan ihmisistä, jotka elävät elämäänsä hyvin monenlaisissa olosuhteissa.”
Määrällisten menetelmien hyödyntäminen yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa on tuttua myös yhteiskuntatieteiden tohtori Marianne Silénille. Silén on toiminut jo parin vuosikymmenen ajan tilastollisten menetelmien asiantuntijana Lapin yliopistolla ja hänen tuore väitöskirjansa käsittelee tilastotieteen hyödyntämistä sosiologisessa tutkimuksessa.
Silénin mielestä määrällisten ja laadullisten menetelmien eroja ei tulisi korostaa liiaksi. Hän ajattelee, että yhteiskuntatieteissä on pohjimmiltaan aina kyse laadullisesta työskentelystä.
”Me tutkitaan laadullisia ilmiöitä ja tavallaan tehdään laadullista analyysia, vaikka se tapahtuu väliaikaisesti numeroiksi kääntämisen ja tilastollisten menetelmien kautta. Se on vain välivaihe, lopputulokset saadaan oman tulkinnan ja asiantuntemuksen kautta.”
Silén pitää lähestymistapojen keskeisimpänä erona sitä, että määrälliset menetelmät mahdollistavat isompien joukkojen tutkimisen, mutta edellyttävät toisaalta enemmän sanojen ja numeroiden välistä ”käännöstyötä”.
Määrällisen tutkimuksen haasteista puhuessaan Silén korostaakin ennen kaikkea mittausvaiheseen liittyviä kysymyksiä tilastollisten analyysien yksityiskohtien sijaan.
Yhteiskuntatieteissä tutkimuskohteina ovat usein abstraktit käsitteet. Suurimmat haasteet voivatkin tulla vastaan jo aivan alkumetreillä, käsitteiden määrittelyssä ja niiden operationalisioinnissa eli muokkaamisessa mitattavaan muotoon. Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa operationalisointi tarkoittaa usein kyselylomakkeiden suunnittelua: käsite on jaettava osiin ja kutakin osa-aluetta varten on suunniteltava omat kysymyksensä.
Silén alleviivaa, että suunnittelutyössä täytyy ottaa huomioon useita eri näkökulmia. Ymmärtääkö vastaaja kysymykset tutkijan haluamalla tavalla? Kuinka tarkasti valitut kysymykset osuvat nimenomaan tutkijaa kiinnostavaan käsitteeseen? Kuinka hyvin syntynyt aineisto soveltuu tilastollisilla menetelmillä analysoitavaksi?
Numeerisen aineiston ja tilastollisten analyysien mukana tuleva vaikutelma eksaktiudesta ja objektiivisuudesta on pelkkä illuusio, jos käytetyn kyselylomakkeen suunnittelussa ja aineiston keruussa on tapahtunut pahoja virhearviointeja.
”Tavallaan se aineiston analyysi ja ne itse tilastolliset menetelmät, niin sehän on vain sellaista viimeistelyä.”
Haastateltavien repeämisiä ja luovaa kenttätyötä
Nuorisotutkimusverkoston tutkimusjohtaja Sinikka Aapola-Kari painottaa Silénin tapaan, ettei laadullisten ja määrällisten menetelmien ero lopulta ole kovin ehdoton.
”Meillä on vain kirjo enemmän tai vähemmän rajallisia menetelmiä tiedon saamiseen. Tutkijoiden tehtävä on sitten aina arvioida, että mikä on milloinkin se järkevin menetelmä tai kombinaatio jonkin tietyn tutkimusongelman tarkastelemiseen.”
Aapola-Karilla itsellään on kokemusta erityisesti laadullisesta tutkimuksesta. Hän tunnustaa määrällisten menetelmien vahvuudet tulosten yleistettävyyden kannalta. Määrällinen lähestymistapa voi kuitenkin rajoittaa tutkijan näkökulmaa, kun taas laadullinen tutkimus tuo parhaimmillaan esille yhteiskunnallisten ilmiöiden monimutkaisuuden.
Aapola-Kari mainitsee yhtenä esimerkkinä Nuorisotutkimusverkoston Purkutalkoot-tutkimushankkeen, jossa tarkasteltiin nuorten sukupuolittuneita koulutusvalintoja. Tutkimuksen aikana tehdyissä haastatteluissa tuli esiin se, kuinka monenlaiset tekijät vaikuttivat nuorten koulutusvalintoihin. Yhdellä ratkaisevassa roolissa saattoivat olla ihmissuhteet; toisella se, onko käytössä autoa vai ei. Valmiisiin vastausvaihtoehtoihin perustuvasta kyselystä tai koulutusvalintoja kuvaavista rekisteritiedoista tätä kirjoa olisi tuskin saatu kokonaisuudessaan näkyviin.
Lisäksi laadulliset menetelmät voivat olla arvokkaita marginaalisempien, suurille ihmismassoille suunnatuissa kyselyissä sivuun jäävien, ilmiöiden tarkastelussa. Näiden ilmiöiden ymmärtäminen voi olla tärkeää, vaikkeivat ne koskettaisikaan koko väestöä. Tämä huomio tuo mieleen Rippen kommentit keskiarvojen tuijottelua syvemmälle menevän tutkimuksen tärkeydestä.
Laadullisten menetelmien edut tulevat kuitenkin esiin vain, jos tutkijan ja tutkimukseen osallistuvien henkilöiden välille muodostuu toimiva vuorovaikutussuhde. Yhteyden saaminen toiseen ihmiseen haastattelutilanteessa voi olla alkuun haastavaa – etenkin, jos tutkija ja tutkittava tulevat tilanteeseen hyvin erilaisista taustoista.
Aapola-Kari kertoo esimerkkejä Nuoret ajassa -tutkimushankkeesta, jossa hän on ollut mukana keräämässä aineistoa. Jotkut nuoret ovat esimerkiksi saattaneet pitää tutkimustilannetta ja tutkijan esittämiä kysymyksiä niin älyttömiä, että ovat vain alkaneet nauraa.
Tapaukset kertovat laadullisen tutkimuksen haasteista, mutta samalla tämän voi nähdä myös avoimen haastattelutilanteen vahvuutena. Tässähän on lopulta kyse samoista asioista, joiden tärkeyttä Silénkin painotti: kysymysten tulisi sekä olla vastaajien ymmärrettävissä että osua juuri niihin käsitteisiin, joista tutkija on kiinnostunut.
Jos valmiilla vastausvaihtoehdoilla ladatussa kyselyssä on kysymyksiä, joita vastaajat eivät ymmärrä tai joita he pitävät täysin älyttöminä, ei tämä välttämättä tule tutkijan tietoon. Kasvokkain tehdyssä haastattelutilanteessa erilaiset väärinymmärrykset tai hölmistymiset on helppo havaita, ja tutkija voi koettaa muotoilla kysymyksensä uudelleen.
Haastattelutilanteessa on myös enemmän tilaa luovuudelle. Nuoret ajassa -hankkeessa on esimerkiksi voitu pyytää nuorta tuomaan hänelle tärkeä valokuva mukanaan haastattelutilanteeseen tai haastattelu on voinut sisältää kävelyretken nuorelle tärkeissä paikoissa Näin nuori saattaa innostua puhumaan asioista, joita olisi vaikea tavoittaa etukäteen suunnitelluilla kysymyksillä.
Toisaalta vapaamuotoisempi lähestymistapa on johtanut siihen, että haastatteluteemoissa on paljon yksilöllistä vaihtelua.
”Kun me ollaan lähdetty aina sen mukaan, että mikä niiden nuorten mielestä on sillä hetkellä kiinnostavaa keskusteltavaa, niin se tarkottaa sitten sitä, että jonkun kanssa me ollaan keskusteltu erityisesti mopoista, toisen kanssa poikaystävistä ja kolmannen kanssa luontaistuotelääkkeistä.”
Se, onko vaihtelevuus ongelma, riippuu siitä, millaiseen tarkoitukseen tutkimustietoa kerätään. Jos laadullista aineistoa arvioi määrällisen tutkimuksen kriteereillä, tulee luultavasti pettymään. Aivan yhtä lailla saa kuitenkin turhautua, jos koettaa ryhtyä tekemään tapauskohtaista laadullista analyysiä keskiarvojen ja korrelaatiokertoimien pohjalta.
Eri tutkimusmenetelmien toisiaan täydentävän luonteen puolestapuhujia löytyy myös yritysmaailman puolelta. Esimerkiksi suomalainen konsultointiyritys Noren hyödyntää sekä laadullisia että määrällisiä menetelmiä auttaessaan asiakasorganisaatioitaan strategiatyössä.
Norenilla työskentelevä Heini-Emilia Saari on pohjakoulutukseltaan arkkitehti ja tekee töiden ohella väitöskirjaa London School of Economicsin maantieteen laitoksella. Hänen mukaansa laadullisessa tutkimuksessa ei ole kyse vain yksilöistä vaan merkityksistä, joita haastateltavat eri ilmiöille antavat sekä ristiriidoista, joita ihmisten ajatteluun ja toimintaan liittyy. Saari pitää ilmiöiden laadullista kartoitusta välttämättömänä osana tutkimusprosessia.
”Jos me ei tehtäisi aluksi laadullista tutkimusta, jolla me päästään käsiksi niihin merkityksiin ja ristiriitaisuuksiin, niin mitä me edes kysyttäisiin määrällisessä tutkimuksessa?”
Samoilla linjoilla on Saaren kollega Arno Aranko. Aranko on yhteiskuntatieteiden maisteri ja tekee konsultin tehtävien rinnalla väitöskirjaa Helsingin yliopistoon. Hän näkee laadullisten menetelmien vahvuutena sen, ettei ajattelu lukkiudu heti projektin alussa yksittäiseen kysymykseen vaan omaa ajattelua on mahdollista muuttaa vielä kenttätyön aikanakin. Laadullisen työn tuloksena syntyneitä teorioita voidaan sitten edelleen testata määrällisin menetelmin.
Toinen laadulliseen tutkimukseen konsultoinnin näkökulmasta liittyvä etu on Arangon mukaan se, että konsultin ja asiakkaan välinen suhde on vähemmän hierarkkinen.
”Me voidaan tehdä jopa niin, että me otetaan asiakas mukaan tekemään kenttätyötä tai analyysia.”
Lisäksi todellisen elämän kehityskulut eivät useinkaan ole niin suoraviivaisia kuin yksinkertaisimmissa määrälliseen aineistoon pohjaavissa ennusteissa oletetaan. Ja monimutkaisempia tilastollisia malleja taas voi olla hyvin vaikea tulkita ja selittää asiakkaalle.
Toki myös laadullisten menetelmien soveltamiseen strategiatyössä liittyy omat haasteensa. Saari huomauttaa, että aikataulu on usein tiiviimpi kuin akateemisessa tutkimuksessa.
”Esimerkiksi etnografinen tutkimus vaatii usein kuukausien läsnäolon siellä tutkittavassa kontekstissa, ja meidän toki pitää saada asiakkaalle hyödyllisiä näkökulmia nopeammin. Senkin takia me usein tehdään monimenetelmällistä työtä.”
Muiden haastateltavien tapaan Saari ja Aranko korostavat ylipäänsä eri menetelmien täydentävän toisiaan. Aranko harmitteleekin sitä, että laadullinen ja määrällinen tutkimus tunnutaan pitävän yliopistomaailmassa turhan etäällä toisistaan. Lähestymistapojen yhdistämistä ei välttämättä käsitellä opetuksessa, ja moni erikoistuu vain toiseen niistä.
”Se on vähän ongelmallista, koska on kyse kuitenkin samasta tieteen kentästä. Jos se eriytyy metodisesti sisältä päin, niin sitten meillä on yhtäkkiä kaksi eri koulukuntaa, joita erottaa vain metodi. Se ei ole hyvä asia, koska mikään metodi ei ole täydellinen, kaikkiin sisältyy niin heikkouksia kuin vahvuuksiakin.”
Vahva intuitioni määrällisten menetelmien ylivoimaisuudesta ei siis lopulta saanut tukea asiantuntijoilta. Pikemminkin keskusteluissa tuli yhä uudestaan esiin tutkijoiden turhautuminen laadullisten ja määrällisten menetelmien vastakkainasetteluun.
Yhteiskuntatieteellisellä tutkimuksella on taipumus herättää suuria tunteita alan tutkijoiden lisäksi myös yhteiskunnallisia aiheita seuraavan (some-)yleisön parissa. Onkin melko varmaa, että eri tutkimusmetodeja ja niillä saatuja tuloksia tullaan kyseenalaistamaan jatkossakin – ja hyvä niin. Väsyneen vastakkainasettelujen toistelun sijaan tarvittaisiin kuitenkin rakentavaa kritiikkiä, joka kirittäisi tutkijoita monimenetelmälliseen tutkimukseen.
Lähteet
Lyytinen, J. (14.4.2021). Tutkijat tyrmäävät HS:n pääkirjoituksen tiedekäsityksen: ”Asia on oikeastaan päinvastoin”. Helsingin Sanomat. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000007917387.html
Professorin kirja paljastaa vasemmistoradikaalien likaiset temput [Pääkirjoitus]. (3.4.2021). Helsingin Sanomat. https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000007898507.html
Silén, M. (2021). Sosiologian ja tilastotieteen rajoilla: Faktorianalyysi rajakohteena [Väitöskirja, Lapin yliopisto]. Lauda. https://lauda.ulapland.fi/handle/10024/64561