Innovaatioita ja pedologiaa: Voiko tieteenaloja ohjata yhteistyöhön?
Ylhäältäpäin sanellut oppiaineiden pakkoavioliitot uhkaavat tieteen itsemääräämisoikeutta. Toisaalta samassa tiedekunnassa majailu ei vielä takaa sitä, että psykologi kiinnostuisi filosofin ajatuksista.
Oppiaineita yhdistetään ympäri maata, milloin yksittäisten selvityshenkilöiden ehdotuksista, milloin epämääräiseksi jäävän tunteen takia – ei useinkaan siksi, että alojen kehitys olisi vääjäämättä kaivannut yhdistämistä, vaan siksi, että halutaan isompia yksikköjä ja säästöjä, lakkauttaa muutamia professuureja sekä tehdä asiantuntijoista haavoittuvaisempia ja helpommin korvattavia.
Sosiologi ja kulttuurintutkija Hanna Kuusela kuvaa suomalaisyliopistojen tilannetta jokseenkin lohduttomasti tuoreessa kirjassaan Syytös: Muuan akateeminen komitragedia. Koulutusleikkauksiakin tuhoisampina hän pitää yliopistojen ylhäältäpäin saneltuja, ei-tieteellisin perustein tehtäviä hallinnollisia uudistuksia. Kuusela painottaa, että tiede uudistuu sisäisesti uusien paradigmojen myötä. Vallitsevia käsityksiä koetellaan jatkuvasti, ja virheellisiksi todetut teoriat korvautuvat uusilla. Samalla voi syntyä kokonaan uusia tieteenaloja ja aiemmin toisistaan erilliset alat saattavat yhdistyä.
Tiedekuntien keinotekoinen uudelleenjärjestely puuttuu tieteen itsemääräämisoikeuteen. Pahimmillaan hallinnollisilla uudistuksilla tuhotaan kokonaisia oppiaineita ja oppiaineidentiteettejä. Esimerkiksi monet humanistiset tieteenalat voivat tuntua ulkopuolisesta melko samanhenkisiltä. Tieteen näkökulmasta tämä ei kuitenkaan ole kovin hyvä peruste survoa niitä samaan oppiaineeseen, lisätä mukaan vähän tietojenkäsittelytiedettä ja istahtaa odottelemaan ensimmäisiä poikkitieteellisiä innovaatioita.
Neuvosto-pedologian lyhyt historia
Kuuselan kritiikki palasi mieleeni, kun lueskelin psykologi Lev Vygotskin (1896–1934) tutkimusuran eri vaiheista. Tieteenalojen ja oppiaineiden uudelleenmuovailu ei-tieteellisin perustein on osattu ennenkin – ja vielä paljon totalitaristisemmalla otteella. Kehityspsykologian alan pioneereihin kuuluva Vygotski teki työtään sadan vuoden takaisessa Neuvostoliitossa, jossa tutkimusta ohjasivat nykyisen innovaatiopöhinän sijaan hallinnon kulloisetkin tulkinnat kommunistisista ihanteista. Kehityspsykologiassa tämä näkyi etenkin kasvuympäristön vaikutusten korostamisena ja sisäsyntyisten yksilöllisten erojen kyseenalaistamisena.
Vaikka Vygotski kuoli ennenaikaisesti jo kolmikymppisenä, hän ehti uransa aikana todistaa uusien oppiaineiden syntyä ja kuolemaa. Kommunistihallinnon tavoite kouluttaa työväestö lisäsi kehityspsykologisen tutkimustiedon painoarvoa. Neuvo-Venäjälle syntyi pedologian tutkimusala, joka yhdisteli muun muassa psykologiaa, lääketiedettä ja biologiaa tavoitteenaan ymmärtää lasten kehitystä. (Jos samaa oppiainetta viriteltäisiin nyt johonkin suomalaiseen yliopistoon, saattaisi brändityöryhmä puuttua sen nimeen – pedo-alkuisiin termeihin liittyy pieni tulipalovaara somen puolella.)
Lupaavasta alusta huolimatta pedologia ei lähtenyt kukoistamaan, ja hallinto lakkasi tukemasta tutkimusalaa. Vygotski ja muut pedologian junaan hypänneet tutkijat alkoivat pikkuhiljaa etäännyttämään itseään alasta ja muotoilemaan tutkimuskysymyksensä uudelleen esimerkiksi kliinisen psykologian, psykiatrian tai fysiologian kielillä. Vastikään muodostunut tiivis tutkimusyhteisö hajaantui useamman eri tieteenalan ja oppiaineen pariin. Vygotski saattaisi olla Kuuselan kanssa samaa mieltä siitä, ettei oppiaineiden räätälöinti tai tutkimuksen paimentaminen hallinnon ihanteiden mukaan oikein johda kestävään tieteeseen.
Ovatko tiedekunnat kommuuneja vai solukämppiä?
Toisaalta olen itse melko skeptinen myös sen suhteen, syntyykö tutkimuksessa ja opetuksessa itsestään aitoa monitieteisyyttä. Tein psykologian kandidaatin tutkintoni Tampereen yliopistossa, jossa psykologian oppiaine on sijoitettu yhteiskuntatieteelliseen tiedekuntaan. Samasta tiedekunnasta löytyy kattavasti yhteiskuntatutkimuksen aloja, kuten sosiaalipsykologia, sosiologia ja nuorisotutkimus.
Tampereella on vapaa sivuaineoikeus, jonka turvin opiskelijat voivat käydä muiden tutkinto-ohjelmien kursseja. Psykologian oppiaine pysyi silti melko selkeästi erillään vaikkapa sosiaalipsykologiasta tai nuorisotutkimuksesta, vaikka alat tarkastelevat usein samoja ilmiöitä. Tämä näkyi esimerkiksi tutkimusmenetelmissä: yhteiskuntatutkimuksen opiskelijat erikoistuivat tyypillisesti laadullisiin tutkimusmenetelmiin, joita käsiteltiin psykologian kursseillani vain ohimennen. (Määrällisten ja laadullisten tutkimusmenetelmien eroista olenkin kirjoitellut tänne jo aiemmin). Vaikka alat olivat saman tiedekunnan alla, ei oppiaineiden välille tuntunut opetuksessa juuri muodostuvan suoraa vuoropuhelua. Kandivaiheen opintoihin pakollisena kuuluneet yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan yhteiset kurssit paikkasivat ongelmaa hieman, mutta jäivät ikävän irralliseksi varsinaisista psykologian opintosisällöistä.
Nykyisin teen (vaihtelevalla menestyksellä) väitöskirjaa Edinburghin yliopistoon. Siellä psykologia on hallinnollisesti kimpassa filosofian ja kielitieteiden kanssa. Tässäkin tapauksessa alojen tutkimusaiheissa on paljon päällekkäisyyttä. Moni Edinburghin yliopiston filosofi on vieläpä erikoistunut nimenomaan psykologian filosofiseen tutkimukseen. Silti moni tuntemistani psykologian tutkijoista ei käytännössä seuraa ollenkaan omaa alaansa tarkastelevaa filosofista tutkimusta, jota tehdään samalla kampuksella. Koko uransa ihmisen tiedonkäsittelyä kokeellisesti tutkinut psykologi saattaa melko näkyvästi vierastaa filosofista analyysiä omasta tutkimusaiheestaan.
Asenteet saattavat välittyä opiskelijoille. Opetan Edinburghin yliopiston perustutkintovaiheen opiskelijoille akateemista kirjoittamista. Opiskelijat, jotka käyvät sekä psykologian että filosofian kursseja, pohtivat usein ääneen alojen välisiä eroja. Aiemmin syksyllä keskustelin kandivaiheen opiskelijan kanssa hänen psykologian kurssille kirjoittamastaan esseestä. Opiskelija totesi pitävänsä koko esseekysymystä lähtökohtaisesti harhaanjohtavana. Hän kuitenkin ajatteli, että kysymyksenasettelun problematisointi sopisi paremmin filosofian kuin psykologian esseeseen.
Ei pakolla, mutta väkisin
Kullakin alalla on tietysti omat näkökulmansa ja erityispiirteensä. Olisi hölmöä kritisoida psykologiaa siitä, ettei se ole sosiologiaa tai arvioida filosofian teoriaa kokeellisena tutkimuksena. Ainakin psykologiassa painotukset tutkimusmenetelmissä ja asiasisällöissä tuntuvat silti usein hieman keinotekoisilta. Esimerkiksi laadullisten tutkimusmenetelmien sivuuttamisen psykologian tutkinto-ohjelmassa voisi myös kyseenalaistaa. Samoin psykiatristen diagnoosien yhteiskuntatieteellistä kritiikkiä tai ”työmuistin” kaltaisten käsitteiden filosofista arviointia voisi mielestäni rohkeammin ujuttaa psykologian kursseille. Tällöin muiden alojen näkökulmiin tutustuminen ei olisi kiinni opiskelijan omasta uteliaisuudesta – eikä opiskelijoille jäisi mielikuvaa, että kriittinen ajattelu kuuluu filosofiaan, muttei psykologiaan.
Yliopistot tarvitsisivat enemmän aikaa ja kannustimia monitieteellisten yhteisöjen muodostamiseen. Usein eri alojen koulutuksen saaneet tutkijat tuntuvat katsovan samoja ilmiöitä niin eri näkökulmista, että aito vuoropuhelu edellyttäisi yksittäisiä tutkimushankkeita pitkäjänteisempää työtä. Pitkäjänteisyyttä taas saataisiin lisäämällä vakaata perusrahoitusta. Varsinaisten yhteishankkeiden ja mahdollisten uusien tutkimusalojen tulee toki muotoutua omalla painollaan, tieteellisen menetelmän ehdoilla. Mikään ei kuitenkaan versoa tyhjästä ja oman alan kulttuuria aletaan omaksua heti kandivaiheessa. En oikein pääse eroon ajatuksesta, että ainakin psykologian oppiaineelle voisi tehdä hyvää, jos kurssisisältöihin leivottaisiin lisää muiden tieteiden näkökulmaa, esimerkiksi filosofiaa ja yhteiskuntatieteitä – vaikka vähän väkisinkin.
Lähteet
Gomez-Lavin, J. (2021). Working memory is not a natural kind and cannot explain central cognition. Review of Philosophy and Psychology, 12(2), 199–225. https://doi.org/10.1007/s13164-020-00507-4
Honkasilta, J., & Koutsoklenis, A. (2022). The (un) real existence of ADHD: Criteria, functions, and forms of the diagnostic entity. Frontiers in Sociology, 7, Artikkeli 814763. https://doi.org/10.3389/fsoc.2022.814763
Kuusela, H. (2024). Syytös: Muuan akateeminen komitragedia. Vastapaino.
Vasileva, O., & Balyasnikova, N. (2019). (Re) Introducing Vygotsky’s thought: From historical overview to contemporary psychology. Frontiers in Psychology, 10, Artikkeli 1515. https://doi.org/10.3389/fpsyg.2019.01515