”Kypsät aivot” ja muita satuja aikuisille

Tiedolle aivojen kehityksestä tuntuu löytyvän usein käyttöä julkisessa keskustelussa. Olipa puhe sitten opetus- ja kasvatusmenetelmistä, lasten ja nuorten mielenterveysongelmista tai erilaisista ikärajoituksista, jossain kohtaa vedotaan yleensä tutkimustietoon aivojen kypsymisestä.

Tälle on hyvät perusteet: neuropsykologinen tutkimus on edennyt viime vuosikymmeninä suurin harppauksin ja olisi typerää jättää alan tarjoama tieto huomioimatta yhteiskunnallisessa keskustelussa ja päätöksenteossa. Se, kuinka hyvin aivojen kehitystä koskevan tiedon tuomisessa suuren yleisön tietoisuuteen on toistaiseksi onnistuttu, onkin sitten kokonaan toinen juttu.

Aivojen kehityksessä on kyse monimutkaisesta prosessista, jota voidaan tarkastella usesta eri näkökulmasta. Lisäksi modernin neuropsykologisen tutkimuksen historia on verrattain lyhyt ja tieteenala tuntuu olevan vielä murrosiässä: aiemmat teoriat haastetaan jatkuvasti uusilla ja tutkimusmenetelmät kehittyvät nopealla tahdilla.

Julkisessa keskustelussa asiat pyritään usein esittämään mahdollisimman yksinkertaistetussa muodossa ja uuden tiedon valuminen tiedeyhteisön parista laajempaan tietoisuuteen vie aikansa. Tämän vuoksi ”standardinäkemys” aivojen kehityksestä on jäänyt karikatyyriksi, joka pohjaa osin puutteellisiin käsityksiin

Standardimallin mukaan aivojen kehitys jatkuu noin 25-vuotiaaksi asti siten, että viimeisenä kypsyy etuotsalohkojen alue aivan aivojen etuosassa. Etuotsalohkojen alueen aivotoiminta on yhdistetty tunteiden ja käyttäytymisen säätelyyn. Standardimalli tarjoaakin mukavan yksinkertaisen selityksen nuoruudessa usein havaittavaan riskikäyttäytymiseen: etuotsalohkojen epäkypsyys suhteessa muihin aivoalueisiin johtaa puutteelliseen itsesäätelyyn.

Tarina on vakuuttava, mutta ennen kun antaudumme täysin sen vietäviksi, on syytä eritellä hieman tarkemmin, millaisiin oletuksiin se pohjaa ja missä määrin olemassa oleva tutkimustieto tukee näitä oletuksia.

Aivojen kehityksen onnellinen loppu?

Jotta voitaisiin sanoa, milloin aivojen kehitys on päättynyt, täytyy ensin määritellä mitä ylipäänsä tarkoitetaan sillä, että aivot ovat ”kypsät” tai ”aikuisen tasolla”. Toisin kuin julkisen keskustelun pohjalta voisi päätellä, tälle ei ole mitään yksiselitteistä määritelmää.

Aivojen kehitystä voidaan tarkastella lukuisista eri näkökulmista, jotka voidaan karkeasti jakaa rakenteellisiin ja toiminnallisiin. Aivojen rakenteessa voidaan kiinnittää huomiota esimerkiksi eri aivoalueiden kokoon tai näitä alueita yhdistäviin hermoyhteyksiin. Toiminnallisessa näkökulmassa keskiössä ovat puolestaan aivojen aktivaatiossa tapahtuvat muutokset sekä aivotoiminnan ja käyttäytymisen väliset yhteydet.

Toiminnallisten muutosten arviointia vaikeuttaa osaltaan se, että ne voivat riippua tilannetekijöistä, kuten emotionaalisista ja sosiaalisista ärsykkeistä. Vaikka nuoren suoriutuminen ja aivoaktivaatio tietyssä tehtävässä vastaisivat aikuisilla saatuja tuloksia nuoren suorittaessa kyseistä tehtävää yksin rauhallisessa ympäristössä, tulokset voivat olla hyvin erilaiset, jos nuori suorittaa samaa tehtävää emotionaalisesti latautuneessa tilanteessa ikätovereidensa seurassa. (Tämä ei välttämättä tule suurena yllätyksenä kenellekään, joka on itse kokenut teini-iän ja/tai päässyt seuraamaan teinin elämää lähietäisyydeltä.)

Se, millä aikajänteellä aivojen kehitys etenee, riippuu siis siitä, mistä rakenteellisista tai toiminnallisista muutoksista tarkalleen ottaen puhutaan ja millaisessa tilanteessa näitä asioita mitataan. Joillain mittareilla kehitys voi todella lähteä tasaantumaan noin 25-vuotiaana, kun taas toisten kohdalla vastaava taitoskohta voi löytyä vasta 30 ikävuoden jälkeen.

Tilannetta mutkistaa entisestään se, että aivoissa tapahtuu jonkinlaisia rakenteellisia ja toiminnallisia muutoksia läpi elämän. Kaikilla mittareilla tarkasteltuna ei siis ole edes mahdollista löytää tiettyä pistettä, jonka jälkeen huomattavia muutoksia ei enää tapahtuisi.

Yhden yleispätevän kehityksen päätepisteen hakemisen sijaan aihetta voisikin olla järkevämpää lähestyä rajatumpien kysymysten kautta. Jos esimerkiksi aivojen kehitystä koskevaan tietoa halutaan hyödyntää autoiluun liittyvässä sääntelyssä, tuntuisi loogiselta keskittyä erityisesti aivotoiminnan muutoksiin ajotilannetta imitoivissa tehtävissä ja huomioida sosiaalisemotionaalisten tilannetekijöiden vaikutus.

Nuoruusikä: Draamankaaren huippukohta

Aivojen kehitystä koskevassa keskustelussa toistuu usein ajatus, että etuotsalohkojen myöhäinen kypsyminen selittää nuorten puutteellista kykyä säädellä tunteitaan ja käyttäytymistään.

Tulkinta on linjassa ”kahden järjestelmän mallin” (dual-systems model) kanssa. Kahden järjestelmän mallin mukaan nuorten aivotoimintaa luonnehtisi aiemmin kypsyvien, pitkälti aivojen sisäosien rakenteisiin nojaavien, emootio- ja motivaatiojärjestelmien ja hitaammin kehittyvien, etuotsalohkon alueesta riippuvaisten säätelyjärjestelmien välinen epätasapaino.

Nykytutkimuksen valossa tämä selitysmalli ei kuitenkaan välttämättä anna täysin todenmukaista kuvaa aivojen kehityksestä nuoruusiässä. Ensinnäkään se, mitkä aivoalueet saavuttavat ”kehittyvät viimeisenä” ei ole mitenkään yksinkertainen kysymys. Tässäkin tapauksessa vastaus riippuu oleellisesti siitä, mihin aivojen piirteisiin keskitytään. Etuotsalohkojen lisäksi useilla muillakin aivoalueilla – myös motivaatiojärjestelmien kannalta oleellisissa aivojen sisäosissa – tapahtuu huomattavia muutoksia nuoruusiässä.

Myös ajatus siitä, että etuotsalohkojen säätelyjärjestelmät ovat yksinkertaisesti ”epäkypsiä” nuoruudessa, voidaan kyseenalaistaa. Vaihtoehtoinen tulkinta korostaa, että etuotsalohkojen toimintaa kuvaa tässä iässä pikemminkin tilannesidonnaisuus ja joustavuus.

Lisääntynyt herkkyys oman käyttäytymisen muokkaamiseen tilannekohtaisten sosiaalisemotionaalisten ärsykkeiden kuten ryhmäpaineen ohjaamana voi vahingollisessa ympäristössä johtaa esimerkiksi riskinottoon liikenteessä tai päihteiden ongelmakäyttöön. Joustava sopeutuminen kunkin tilanteen ehdoilla toimimiseen voi kuitenkin olla myös äärimmäisen hyödyllinen ominaisuus ikävaiheessa, jota leimaa jatkuva uuden oppiminen.

Nuorten aivot eivät siis välttämättä ole etuotsalohkojen hitaasta kehityksestä johtuvassa häiriötilassa, vaan aikuisikää suurempi herkkyys ympäristötekijöille voi olla tarkoituksenmukainen ja sopeutumista edistävä ominaisuus.

Loppuratkaisu: Nykyinen karikatyyri ei ole ainoa vaihtoehto

Kun summaamme kaiken edellä kuvatun yhteen, vaikuttaa siltä, että julkisessa keskustelussa sitkeästi istuvat yksinkertaistukset aivojen kehityksestä voivat olla monella tapaa harhaanjohtavia.

Jokainen aihetta sivuava keskustelu ei toki voi paisua tutkimusalan monimutkaisuutta kattavasti käsitteleväksi luentosarjaksi. Onnistunut tiedeviestintä edellyttää väistämättä monimutkaisten asiakokonaisuuksien tarjoamista selkeytetyssä muodossa, jotta tutkimustieto olisi mahdollisimman suuren joukon hyödynnettävissä.

En kuitenkaan usko, että nykyinen malli palvelee tätä tarkoitusta erityisen hyvin – liioitellun karkea yksinkertaistus vääristää todellisuutta liikaa ollakseen hyödyllinen.

Tulevaisuudessa olisi tärkeää havahtua siihen, että aivojen kehitystä voidaan katsoa useista näkökulmista. Se, mihin näistä kannattaa keskittyä, riippuu siitä, mistä tarkalleen ottaen puhutaan. Yhtä lailla on syytä haastaa ajatus siitä, että aivojen tila nuoruudessa pelkistyisi yksittäisen aivoalueen ”epäkypsyyteen”.

Vanhoista karikatyyreistä irti päästäminen nostaisi julkisen keskustelun tasoa ja mahdollistaisi aivojen kehitystä koskevan tutkimustiedon tarkoituksenmukaisen hyödyntämisen yhteiskunnallisessa päätöksenteossa.

Lähteet

Crone, E. A., & Dahl, R. E. (2012). Understanding adolescence as a period of social–affective engagement and goal flexibility. Nature Reviews Neuroscience, 13(9), 636–650. https://doi.org/10.1038/nrn3313

Kilford, E. J., Garrett, E., & Blakemore, S. J. (2016). The development of social cognition in adolescence: An integrated perspective. Neuroscience & Biobehavioral Reviews, 70, 106-120. https://doi.org/10.1016/j.neubiorev.2016.08.016

Luna, B., Marek, S., Larsen, B., Tervo-Clemmens, B., & Chahal, R. (2015). An integrative model of the maturation of cognitive control. Annual Review of Neuroscience, 38, 151–170. https://doi.org/10.1146/annurev-neuro-071714-034054

Somerville, L. H. (2016). Searching for signatures of brain maturity: What are we searching for?. Neuron, 92(6), 1164–1167. https://doi.org/10.1016/j.neuron.2016.10.059

Steinberg, L. (2010). A dual systems model of adolescent risk‐taking. Developmental Psychobiology: The Journal of the International Society for Developmental Psychobiology, 52(3), 216–224. https://doi.org/10.1002/dev.20445