Vasemmistoeliitti ja pikkuporvarit: Miten koulutustaso ennustaa poliittisia näkemyksiä nyky-Euroopassa?

Miten nyky-Euroopan vasemmisto- ja oikeistopuolueiden kannattajat eroavat toisistaan koulutustaustoiltaan ja näkemyksiltään? Onko vasemmisto muuttumassa arvoliberaalien korkeakoulutettujen kerhoksi?

Ranskalaisen taloustieteilijä Thomas Pikettyn Pääoma 2000-luvulla oli viime vuosikymmenen puhutuimpia taloustieteellisiä opuksia. Sen seuraaja, vielä suomennostaan odottava Capital et Idéologie (engl. Capital and Ideology), on jäänyt uutisvirrassa edeltäjäänsä vähemmälle huomiolle. Akateemisen maailman puolella Pikettyn tuoreimman kirjan väitteet ovat kuitenkin herättäneet keskustelua.

Piketty esittää kirjan loppupuolella tulkintojaan teollisuusmaiden poliittisen kentän murroksesta. Nämä näkemykset pohjaavat etenkin Ranskan, Iso-Britannian ja Yhdysvaltain vaalien jälkeisiin kyselytutkimuksiin. Hänen mukaansa keskeinen muutos 1960-luvulta tähän päivään tultaessa on ollut se, että aiemmin työväenluokkaa edustaneiden vasemmistopuolueiden kannattajakunta koostuu nykyisin isolta osin korkeakoulutetuista.

Pikettyn mielestä kannattajakunnan muodonmuutos heijastelee vasemmistopuolueiden agendassa tapahtunutta käännettä: varallisuuserojen tasoittamiseen keskittymisen sijaan vasemmistopuolueiden huomio on siirtynyt yhä enemmän muihin kysymyksiin.

Tämä taas on johtanut tilaneeseen, jossa pienituloisten tarpeet eivät ole sen enempää perinteisten keskustavasemmistolaisten kuin oikeistolaistenkaan puolueiden poliittisen agendan keskiössä.

Samankaltaista tarinaa on toki kerrottu jo ennen Pikettyn kirjaakin. Mutta kuinka johdonmukaisesti tutkimustieto tukee ajatusta vasemmiston muodonmuutoksesta pienipalkkaisen työväen puolustajasta arvoliberaaliksi korkeakoulutettujen kerhoksi?

Politiikan tutkijat Tarik Abou-Chadi ja Simon Hix tarkastelevat tänä vuonna ilmestyneessä tutkimusartikkelissaan tätä kysymystä Länsi- ja Pohjois-Euroopan näkökulmasta. Pikettyn teoria voidaan jakaa kahteen osaan: (1) korkeakoulutetuilla on nykyisin yliedustus vasemmiston kannattajakunnassa ja (2) tämän vuoksi vasemmisto ei enää kannata yhtä vahvasti tulonsiirtoja ja varallisuuseroihin puuttumista. Abou-Chadi ja Hix löytävät epäkohtia molemmista väitteistä.

Abou-Chadi ja Hix käyttävät tutkimuksessaan Eurooppalaisen sosiaalitutkimuksen (European Social Survey, ESS) aineistoa vuosilta 2002–2018. ESS on laaja kyselytutkimus, johon osallistuu kahden vuoden välein noin 40 000–50 000 ihmistä eri puolilta Eurooppaa. Abou-Chadi ja Hix hyödynsivät tietoja 11 eri maasta: Alankomaista, Belgiasta, Iso-Britanniasta, Itävallasta, Norjasta, Ranskasta, Ruotsista, Saksasta, Suomesta, Sveitsistä ja Tanskasta.

Koulutustaso ja puoluekanta

ESS-aineiston perusteella korkeakoulutetut vaikuttavat äänestävän keskimäärin hieman todennäköisemmin vasemmistoa kuin oikeistoa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että vasemmiston äänestäminen olisi nykyisin sitä epätodennäköisempää, mitä matalampi ihmisen koulutustaso on. Sen sijaan koulutustason ja vasemmiston suosimisen välinen yhteys näyttäisi olevan U-kirjaimen muotoinen: sekä kaikista korkeimman että kaikista matalimman koulutustason ryhmät äänestävät hieman todennäköisemmin vasemmistoa kuin oikeistoa.

On kuitenkin hyvä painottaa, että erot vasemmiston ja oikeiston suosiossa ovat maltillisia kaikissa koulutustason perusteella muodostetuissa ryhmissä: vähemmän suositun leirin äänestämisen todennäköisyys on aina yli 40%.

Vielä oleellisempi huomio on se, että kuva koulutustason ja puoluekannan välisistä yhteyksistä muuttuu täysin, jos puolueet jaetaan karkean vasemmisto-oikeisto dikotomian sijaan neljään eri leiriin. Tässä jaottelussa perinteiseen vasemmiston ja oikeiston rinnalle otetaan kaksi uudempaa puolueryhmää: vihreät/vasemmistolibertaarit ja oikeistopopulistit/äärioikeisto.

Kun vasemmisto ja oikeisto on molemmat jaettu edelleen kahdeksi eri ryhmäksi, nähdään, että perinteisen oikeiston ja vasemmiston kannattajakunnat vastaavat koulutustasoltaan viime vuosisadan oletuksia. Perinteisen oikeiston äänestämisen todennäköisyys on hieman suurempaa korkeakoulutettujen kuin matalamman koulutustason ryhmien parissa, perinteisen vasemmiston äänestäminen taas on hieman todennäköisempää vähemmän kouluttautuneiden kuin korkeakoulutettujen parissa.

Vihreiden/vasemmistolibertaarien ja oikeistopopulistien/äärioikeiston kohdalla tilanne on sen sijaan päinvastainen. Korkeakoulutetuilla on yliedustus vihreiden/vasemmistolibertaarien kannattajakunnassa. Oikeistopopulistien/äärioikeiston kannatus on puolestaan todennäköisempää matalamman koulutustason ryhmien parissa.

Ainakin ESS-aineiston perusteella vaikuttaa siis siltä, että koulutustason ja puoluekannan välinen yhteys on selvästi Pikettyn esittämää tiivistystä monimutkaisempi.

Pelkkä koulutustaso ei myöskään kerro kovinkaan paljoa ihmisen elämäntilanteesta. Kokonaistilanteen ymmärtämisen kannalta voikin olla hyödyllistä katsoa myös ammattikuntien välisiä eroja – eikä nykytilanne tästä kulmasta katsottuna juuri haasta vanhoja oletuksia. Vasemmiston kannatus on suhteessa korkeinta palvelualoilla, niin sanotuissa sosiokulttuurisissa asiantuntijatehtävissä (esim. opettajat, sosiaalityöntekijät, toimittajat, akateemikot) toimivien parissa, sekä teollisuuden alalla. Oikeisto taas nauttii suhteessa suurinta kannatusta suurten työnantajien, itsensätyöllistävien asiantuntijoiden sekä johtajien keskuudessa.

Koulutustaso ja suhtautuminen tulonsiirtoihin

Pikettyn toinen väite on, että korkeakoulutettujen aiempaa suurempi osuus vasemmiston kannattajakunnassa on vähentänyt tulonsiirtojen kannatusta näiden puolueiden riveissä. Abou-Chadi ja Hix kyseenalaistavat myös tämän ajatuksen.

Koulutustason ja tulonsiirtoihin liittyvien asenteiden välinen yhteys nimittäin riippuu puoluekannasta. Oikeistopuolueiden kannattajien parissa tulonsiirtojen kannatus on samalla tasolla sekä korkeakoulutettujen että kaikkein vähiten kouluttautuneiden keskuudessa (toisen asteen tutkinnon suorittaneiden joukosta löytyy hieman enemmän tukea tulonsiirroille).

Sen sijaan vasemmiston puolella tulonsiirrot saavat hieman enemmän kannatusta korkeakoulutetuilta kuin pelkän perusasteen koulutuksen saaneilta (kaikkein korkeinta tulonsiirtojen kannatus on vasemmistossakin toisen asteen tutkinnon suorittaneiden riveissä).

Lisäksi Abou-Chadi ja Hix havaitsivat, että yhteys puoluekannan ja tulonsiirtoihin liittyvien asenteiden välillä on sitä vahvempi, mitä koulutetumpi henkilö on kyseessä. Korkeakoulutetut ihmiset, jotka puoltavat tulonsiirtoja, kannattavat johdonmukaisemmin vasemmistopuolueita kuin yhtä lailla tulonsiirtoihin uskovat, mutta vähemmän kouluttautuneet ihmiset.

Nämä havainnot eivät tue ajatusta siitä, että korkeakoulutetut vasemmiston kannattajat suhtautuisivat tulonsiirtoihin muita vasemmistolaisia nihkeämmin.

Simpsonin paradoksi?

Pikettyn kiteytys puoluekentän muutoksista ei siis vaikuta ainakaan ESS-aineiston valossa kovinkaan onnistuneelta. Ensinnäkään yksinkertainen vasemmisto-oikeisto jako ei anna järin informatiivista kuvaa koulutustason vaikutuksesta puoluekantaan. Lisäksi koulutustason vaikutus siihen, miten henkilö suhtautuu tuloerojen tasoittamiseen, riippuu oleellisesti puoluekannasta.

Yksittäisen, laajaankaan aineistoon pohjautuvan, tutkimuksen perusteella ei toki kannata tehdä kovin ehdottomia johtopäätöksiä. Näyttää kuitenkin siltä, että tutkittaessa koulutustason, puoluekannan ja tuloeroihin liittyvien asenteiden yhteyksiä tosiinsa, vastaan saattaa tulla useampikin ”Simpsonin paradoksi”.

Simpsonin paradoksilla tarkoitetaan sitä, että kahden asian (esim. koulutustaso ja sijoittuminen vasemmistoon vs. oikeistoon) välinen tilastollinen yhteys muuttuu, kun analyyseissa otetaan huomioon jokin kolmas seikka (tarkempi sijoittuminen vasemmisto-/oikeistoblokin sisällä; autoritäärisyys vs. libertaarisuus). Koko tarinan hahmottaminen vaatii kunkin osaryhmän – tässä tapauksessa eri poliittisten ryhmittymien – tarkastelemista erikseen.

Hieman ironisesti sama riski voi liittyä myös Abou-Chadin ja Hixin käyttämään aineistoon. Vaikka tutkimuksessa käytettyjen maiden poliittiset tilanteet ja yhteiskuntajärjestelmät muistuttavat globaalissa mittakaavassa pitkälti toisiaan, eivät esimerkiksi Iso-Britannian, Ranskan ja Suomen tilanteet ole toki suoraan verrattavissa toisiinsa. Yksittäisen valtion tilanteen hahmottamiseksi on siis luonnollisesti järkevämpää perehtyä maakohtaisiin tilastoihin.

Yksi tapa vähentää Simpsonin paradoksin riskiä on pyrkiä kehittämään ja testaamaan malleja, jotka kuvaavat mekanismin tutkittavan ilmiön taustalla. Sen sijaan, että tutkijat pyrkivät vain etsimään tilastollisia yhteyksiä koulutustason ja poliittisten näkemysten välillä, he voivat koettaa kehittää teorian siitä, miten koulutustaso tarkalleen ottaen vaikuttaa poliittisiin näkemyksiin ja testata tämän mallin toimivuutta.

Jos löydetään todisteita siitä, että koulutustaso tai ammatti vaikuttaa poliittisiin näkemyksiin tietyn mekanismin kautta, on epätodennäköisempää, että tulokset muuttuvat heti, kun analyyseihin lisätään jokin kolmas muuttuja. Toisaalta vaikutusmekanismien tunteminen auttaa arvioimaan jo etukäteen, voisiko ilmiö toimia eri tavoin tarkasteltavasta väestöryhmästä tai yhteiskunnasta riippuen.

Lähteet

Abou‐Chadi, T., & Hix, S. (2021). Brahmin Left versus Merchant Right? Education, class, multiparty competition, and redistribution in Western Europe. The British Journal of Sociology, 72(1), 79–92. https://doi.org/10.1111/1468-4446.12834

Kievit, R., Frankenhuis, W. E., Waldorp, L., & Borsboom, D. (2013). Simpson's paradox in psychological science: A practical guide. Frontiers in Psychology, 4, Article 513. https://www.frontiersin.org/articles/10.3389/fpsyg.2013.00513/full

Piketty, T. (2020). Capital and ideology. Harvard University Press.